Mä jouduin muuttamaan evakkoon. Tässä kämpässä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että tämä ei todellakaan ole mun kotini. Siihen saattaa vaikuttaa suurilta osin tietenkin se, että 80% mun elämästä asuu edelleen (ja asuu myöskin loppuun asti) mun omassa oikeassa kodissani. Enhän mä oo saanut aikaiseksi edes haettua verhoja, joten todennäköisesti olen tehnyt itseni erittäin tutuksi jo uusille, väliaikaisille, naapureilleni.
Joka kerta kuitenkin kun käyn hakemassa jotain mun ihanasta asunnostani, alan itkemään. Olen ihan kiitollinen siitä, sillä siellä tuntuu kodilta. Jopa lattioiden väri, joista olen aina valittanut, on saanut aikaan kaipauksen mielessäni.
Tästä tulee pitkä syksy ja synkkä talvi.
Ehkä voin kuitenkin käydä harrastamassa kynttilän polttorituaaleja turvallisessa synkässä luolassani kadun toisella puolella. Aina kun siltä tuntuu.
Ps. Siis onhan täällä nyt saatanasti kivemmat ja yhteensopivammat lattiat kaiken kanssa, mutta ihan kiva tiedostaa kuitenkin sekin asia, että en mä todellisuudessa edes vihaa mun omia punaisia puulattioitani. Asioista on vaan kiva löytää aina jotain valitettavaa. Heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
We're all going to die, all of us, what a circus?