torstai 29. syyskuuta 2016

VICTORIA STREET


Pitäisi ottaa tavaksi kävellä varhain aamuisin kaupunkien tyhjillä kaduilla. Se tunne on jollakin tapaa taianomainen, ja ehkä vähän omituinen. Aivan kuin kaupunki olisi sun, mutta ihan kuin et olisi kenenkään nähtävillä. Aivan kuin olisit henkiolento joltain kauan sitten menneiltä vuosikymmeniltä. Tai ehkä sen fiiliksen toi vain kaupunki, joka henki kauniita tarinoita. Aaveita ja hautojen takana piileviä asioita, kaukana muiden silmiltä.

- Edinburgh syyskuu 2016

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

YOU CAN TURN IT OFF, LIKE A BUTTON YOU CAN PRESS


Mä haluaisin nyt yksinkertaisesti vain kuolla. Edes täksi yöksi.

En ole varmaan ennen valittanutkaan, että vihaan yövuoroja enemmän jopa kuin aamuvuoroa alle kahden tunnin yöunilla. Vihaan näitä märkiä syysmyrskyjä kun tuulee niin että ihmiset sen mukana kaatuu ja eteensä ei näe. Hiukset on koko ajan naamalla ja mä söisin mieluummin jotain muuta kuin omaa tukkaani. Vihaan sitä että ulkona paistaa aurinko ja muut aloittavat päivänsä kun itselle ainoa vaihtoehto on mennä nukkumaan. Ja nukkua kokonaan myöskin sen ohi. En tykkää elää öisin.

Vihaan myöskin sitä kun vapaat pyykkivuorot eivät mene yksiin työvuorojen kanssa. Silloin ainoa vaihtoehto on elää kaksi viikkoa ilman yhtäkään puhdasta sukkaparia, enkä mä halua pukeutua helmoihin töissä.

Sekin on ärsyttävää etten osaa vielä valmistaa ruokaa tässä kämpässä, joten olen elänyt melkein kolme viikkoa ruokavalio ihan retuperällä. Ihan kuin olisi vieraassa keittiössä, josta puuttu kaikki asiat, joita tarvitset lämmittäessäsi paistinpannua. Positiivista on se, että se paistinpannu kuitenkin löysi tiensä mukaani.

Onneksi kohta on viikonloppu ja pääsen taas pakoon tätä mielen mustaksi vetävää helsinkiä. Ensi viikolla voi taas aloittaa alusta. Niinkuin aina ennenkin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

maanantai 26. syyskuuta 2016

I haven`t hunted a human in... God, way too long


Mä jouduin muuttamaan evakkoon. Tässä kämpässä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että tämä ei todellakaan ole mun kotini. Siihen saattaa vaikuttaa suurilta osin tietenkin se, että 80% mun elämästä asuu edelleen (ja asuu myöskin loppuun asti) mun omassa oikeassa kodissani. Enhän mä oo saanut aikaiseksi edes haettua verhoja, joten todennäköisesti olen tehnyt itseni erittäin tutuksi jo uusille, väliaikaisille, naapureilleni.

Joka kerta kuitenkin kun käyn hakemassa jotain mun ihanasta asunnostani, alan itkemään. Olen ihan kiitollinen siitä, sillä siellä tuntuu kodilta. Jopa lattioiden väri, joista olen aina valittanut, on saanut aikaan kaipauksen mielessäni.

Tästä tulee pitkä syksy ja synkkä talvi.
Ehkä voin kuitenkin käydä harrastamassa kynttilän polttorituaaleja turvallisessa synkässä luolassani kadun toisella puolella. Aina kun siltä tuntuu.

Ps. Siis onhan täällä nyt saatanasti kivemmat ja yhteensopivammat lattiat kaiken kanssa, mutta ihan kiva tiedostaa kuitenkin sekin asia, että en mä todellisuudessa edes vihaa mun omia punaisia puulattioitani. Asioista on vaan kiva löytää aina jotain valitettavaa. Heh.

CALTON HILL part. 3


- Edinburgh syyskuu 2016