Well, glad to see you boarding this train to Crazytown. I was getting lonely all by myself

Astelin tässä taannoin vanhempieni kodin rappusia eläimen kallo roikkuen päässäni. Pikkuveljeni katsoi mua portaiden juurelta ja tokaisi: "no oot säkin vähän erilainen ystävä". Oh well..

IT IS THE DARKEST NIGHTS THAT PREPARE THE GREATEST DAWNS

Kynttilät palaa. Lihapata kypsyy uunissa. Ulkona on pimeä ja kylmä. Joka puolella silti niin kaunista. Istun lattialla lukemassa kirjaa ja juomassa kahvia. Raskas päivä takana. Töiden jälkeen pesty pyykkiä ja siivottu asunto puhtaaksi. Villasukat jalassa viltin sisässä. Ainoa mikä pitää paikkansa on villasukat.

Luulin joskus että musta ei ikinä tule ihan perinteistä ihmistä. Sellaista supertylsää joka odottaa kaikkein eniten sitä, että pääsee kotiin tekemään ruokaa ja istumaan sohvalle television ääreen. Telkkariahan mulla ei ole, mutta voin vannoa että olen kerran jos toisenkin muutaman kuluvan vuoden aikana haaveillut sellaisesta. Miten ihanaa olisikaan vain tuijottaa ruutua josta ei tule yhtään mitään. Koska se ei yhtään mitään on joskus juuri se parhain asia.

Ajattelin että olen tyyppi joka kiertää taidegallerioissa ja juo kahvia iltamyöhään kavereidensa kanssa kaupungilla. Sellainen tyyppi, joka ei odota lauantai-illan saunavuoroa ja leivo sämpylöitä. Olen saattanut olla hyvinkin väärässä itseni suhteen. Ainahan mä oon nimittäin ollut ihan järjettömän paha kotiin piiloutuja, joka kaipaa yksinoloa loputtomiin. Eikä todennäköisesti edes kyllästyisi siihen ikinä. Mutta nyt mä kaipaan sitä yksinoloa myös jonkun toisen kanssa!

Tiedättehän? Onhan se kiva välillä joo harrastaa vähän erikoisempaa toimintaa (ne taideänäyttelyt), mutta kyllä mä silti eniten nautin siitä peiton sisässä olemisesta yksin tai yhdessä. Tai siis. Kyllä mua ärsyttää vaan maata x-asennossa sängyssä tai lattialla, mutta ei mua haittais kyllä yhtään tehdä aamupalaa jonkun kanssa. Tai käydä ateneumissa. Apua. Nämä alkaa taas olemaan niitä hetkiä kun aivotoiminta vetää itsensä off-asentoon. En tiedä enää että mistä edes yritän puhua. Tiedättekö kun telkkariin tuli ennen vanhaan sitä lumisadetta. Mun pää on nyt sen näköinen.

Kuvat on otettu jokin aika sitten erästä tapahtumaa varten. Siinä vaiheessa kun piirsin liidulla ympyrää lattiaan ja pidin kynttelikköä kädessä niin toivoin hyvin paljon ja hartaasti ettei kukaan satu katsomaan ikkunastani sisälle. Voin kertoa että jos mulla on yhtä pahoja kyttääjiä naapureina mitä mä itse olen, niin musta on muodostunut varmasti aika sekopäinen kuva. Mutta inspiraatiothan ovat parhaimpia toteutettuina, eikö?

Puspus!

Ps. Tässä ei ollut yhtään mitään järkeä.

IF BEING IN MY PAJAMAS BY 7PM IS WRONG, THEN I DON'T WANT TO BE RIGHT

Rest in peace

(Oli aika heittää hyvästit kuvissa näkyville yöhousuilleni. Nyt niiden aika on roskiksessa. Tulee ikävä.)

So, please, one swift stab straight through the heart. Let's get this over with

Päätin että nyt on aika uusien tarinoiden. Uusien tuulien ja mitä näitä nyt onkaan. Kliseiset "new year new me" -jutut ja sitä rataa. Mua todennäköisesti ahdisti edellisessä blogissa sen sekalaisuus ja liian monen vuoden takainen elämä samassa paikassa. Parempi aloittaa silloin vain kokonaan alusta. Sekä oman itsensä että virtuaalisen minän kanssa.

Nyt kun olen saanut vihdoin tämän asuintilanikin näyttämään siltä, ettei täältä puutu oikeastaan mitään (terveisiä vaan tori.fille, you're totally my best friend), voin keskittyä vähän muihinkin aiheisiin. Aion esimerkiksi hyvästellä sänkyni kanssa vietetyt vuorokaudet ja alkaa lämmittelemään kaltoinkohdeltua sohvaani paremmin. Aion ehkä luopua muutamasta matosta. Lupaan ehkä jopa pestä pyykkiä useammin.

Voisin opetella käyttämään rahaa ja kaikkea muuta yhtä tylsää.

Jos mä olisin normaali ihminen niin aloittaisin tämänkin alun ihan eri tavalla. "Moi mä oon Rosetta 24 vee ja asun puutalossa. Mä en käy ikinä kaupoissa mutta mulla on ainakin kuorma-autollinen vaatteita. Omistan reilusti yli 20 mattoa ja mun seinillä on viis jeesusta. Kiva kun luitte. Nähdään taas huomenna (ehkä kuukauden päästä)!". Ainiin ja keräilen raamattuja.

Mä en vieläkään tiedä täysin tarkkaan mitä mä tulevaisuudelta haluan. Tai kyllä mä tiedän. On vain eri asia lähteä toteuttamaan sataa pientä erilaista ajatusta. Olisi helpompi jos olisi vain se yksi suunta jota haluaa lähteä kulkemaan, mutta kun niitä on miljoona. Olen yrittänyt miettiä ratkaisua, joka punoisi niistä jokaisen kiinni toisiinsa, mutta ei sellaista löydy. Taidan olla vain paha haihattelija ja aikakin kulkee aivan liian nopeasti. Mun piti omien päätösten mukaan mennä naimisiinkin 23-vuotiaana, mutta tässä mä yhä oon. Ilman sormusta ja ilman häitä. Ja tämä on se asia josta jaksan valittaa ihan jokaiselle. Suurimmalta osin kaikki on varmaan siis ihan hyvin, jos suurin ongelma pään sisällä on se, että haluaa naimisiin. Kaikki ei ymmärrä ja jotkut taas vähän liiankin hyvin.

Otan kosintahakemuksia vastaan.

Mutta hei, kiva jos löydätte tänne. Tänä vuonna asiat nimittäin tulevat muuttumaan ja aion päivittää jokaisen onnistumisen eri osa-alueiden saralta tähän paikkaan. Joka kerta kun listasta on vedetty yli jo vuosia mietitty kohta, olen hieman vapaampi. Puspus.